Karvaiset kaverit

Ajattelin nyt yhden postauksen pyhittää rakkaalle kääpiöpinserille ja edesmenneelle mäyräkoiralleni.

Aloitetaan nyt vaikka mäyräkoirasta, eli Rasmuksesta.

Rasmus syntyi 12.06.1999 ja siihen loppui Rasmuksen suvusta tietäminen. Poika tuli meille lehti-ilmoituksen kautta ja olin tuolloin vielä ihan lapsi. En tiennyt mistään papereista ja rekisteröinneistä, oli vain pääasia saada koira.
Rasmus myytiin meille kk. kääpiömäyräkoirana, mutta vanhemmiten herralla ei ollut kuin pieni parta ja hivenen karkeahko karva. Myös rinnanympärys ylitti kääpiön rajan.
Kiltti herra oli kuin mikä. Tuli toimeen kaikkien kanssa, niin lasten, humalaisten kuin muiden koirien. Rasmus ei välittänyt vaikka joku haukkui, näykki tai puri. Kiltisti heilutti vain häntää. Ulkona myös todella hiljainen, sisällä melkoisen äänekäs.
Todellakin fiksu ja oppivainen. Miellyttämishalu vain puuttui. ;)
Myös uskollisempaa koiraa saa hakea. Herran uskollisuudesta on monta tarinaa, mutta jätetään ne vaikka myöhemmälle.

Kova kolaus kävi kun Rasmus meni yllättäen todella huonoon kuntoon. Ruoka ei maistunut, eikä koira liikkunut ollenkaan. Lääkäri ei aluksi tiennyt mikä poikaa oikein vaivasi. Meidät ohjattiin sitten eteenpäin ja saimme tuomioksi selkätyrä. Melko nopeasti ensimmäisitä oireista Rasmukselta alkoi mennä takapää heikoksi ja pian se halvaantui. Päätimme kuitenkin leikata rakkaan lemmikkimme. Leikkaus meni hyvin ja parantumis prosentti näytti hyvältä. Alkoi rankka kuntoutus, josta selvisimme kunnialla. Vaikkei Rasmus enää koskaan sen jälkeen kävellyt kuin normaalit koirat, nostanut koipea tai saanut häntää terhakkaasti pystyyn oli kaikki se työ sen arvoista. Vähän päälle vuoden leikkauksen jälkeen Rasmus kävi kahlaamassa, uimassa ja teki pitkiä lenkkejä. Leikki ja nautti elämästä. Kaikki näytti hyvältä.

Uusi kolaus tapahtui syksyllä 2009. Rasmus alkoi oireilla jälleen ja käytimme lääkärissä. Lääkäri määräsi lepoa ja kipulääkkeitä. Leikkaus nousi jälleen esiin.
Perhe kuitenkin päätti ettei uuteen leikkaukseen lähdetä jo pelkästään koiran iän, myös parantumisprosentin huonouden vuoksi. Niinpä jouduimme luopumaan rakkaasta Rasmuksesta 26.10.2009.

Rakkaudesta Rasmukseen olen vieläkin aivan mäyräkoiran lumoissa, vaikka selkä meillä oireili. Herra antoi kuitenkin uskoa, että siitäkin voidaan selvitä!

Ja sitten on rakas pieni kääpiöpinseri Zedi. Auretanin kasvatti syntyi 28.04.2005.


Zedin hankinta lähti ajatuksesta, että tahdon harrastuskoiran. Agility oli silloin mielessä joten koiran täytyi olla ketterä ja aktiivinen. Muutaman rodun kautta päädyin kääpiöpinseriin. Vaikka aika varma olin jo ennen miettimistä että mini-pinseri se on. Kennel valinta ei tuottanut sen suurempaa ongelmaa. Tiesin/tunsin yhden Auretanin kasvateista entuudestaan ja sieltä halusin uros koiran. Minulla oli onnea kun pentue oli juuri syntynyt ko. kenneliin ja yks musta poika oli vapaana, Zedi.

Pienenä Zedi oli melko arka, hiljainen, alistuva ja välillä sitä mietti sopeutuuko poika meidän perheeseen. Ja vielä mitä sitä tulikin ajateltua. Kun Zedi viimein tuli murrosikään pystyi heittämään hyvästit kaikelle edellä mainituista. Pitkän väännön ja käännön jälkeen poika rauhoittui ja on nyt turhankin rauhallinen poika.

Agility haaveet haudattiin melko nopeasti. Pojan toinen polvi oli melko heikko ja saattoi naksahtaa jotenkin kummasti ja alkoi nilkutus. Vaiva katosi itsestään, mutta siinä vaiheessa ajatus agilitystä ei enää tuntunut omalta. Zedi jäi siis koirakaveriksi.

Nykyisin Zedi on siis todella rauhallinen koira, joka tosin ei pahemmin muista poikakoirista tykkää. Isot tytöt ovat myös pelottavia.
Poika on vähän uuno oppimisen kanssa. Halua olis, mutta kun ei tajua, jollein silloin pidä hyppiä tai vetää piruetteja.
Zediä on hyvin vaikea kuvailla. Poika pitää nähdä itse. ;)

Sitten meillä on ollut jyrsijöitä monen monta. 2 chinchillaa, hamsteri ja monia monia gerbiileitä. Että karvaisia kamuja kyllä on riittänyt.

Nyt alkaa uni jo maistua, joten tässä oli tälläinen pieni postaus minun rakkaistani.