Pahaa pentukuumeilua

Tässä on nyt viime päivät vaivannut omistajaa sellainen ongelma kuin: pentukuume. Onneksi järkeä on päässä eikä pennun hankinta tule olemaan ajankohtaista vielä ainakaan kolmeen vuoteen. Olen asettanut itselleni tavotteita ja päämääriä, sekä asioita joiden pitää olla kunnossa ennen kun pentua voi edes ajatella. Ensinnäkin Oliver. Sen täytyy osata käyttäytyä ulkona hihnassa, ja merkkailun pitää olla loppunut. Myös aion leikkauttaa Oliverin ennen pennun tuloa, koska en varmaan enää Oliveria veisi sitten näyttelyihin. Riippuu toki menestyykö se, mutta jos näillä H-tuloksilla mennään ni meidän näyttelyura olis tässä. Mulle Oliver on kuitenkin kaunein mäyräkoira maailmassa enkä tarvitse siitä todisteita. Heh. Totta kai sitten tulee tämä raha kysymys. Pitää alkaa säästää jo nyt, että olis sitten kaikki rahat kasassa. Oliver leikkaus, pennun varausmaksut ja muutenkin koiran hinta, vakuutukset, eläinlääkärikulut, tarvikkeet. Ei se hankkiminen niin halpaa ole. Ja asuisin omassa kämpässä ilman kämppiksiä. Se tosin varmaan toteutuu kaikkein nopeiten. ELi ehkä 3-7 vuoden päästä mulla on jälleen koiranpentu. Oon jo rodun päättänyt valmiiksi ja se ei ole mäyräkoira. Vaikka mäyrikset on ihania, ni ei mun sydämeen mahdu ku yks mäyris kerrallaan. On ne niin isoja egoja. Kasvattaja vaihtoehtojakin olen kartoittanut. Harrastus jutut on jo tiedossa. Pentu vain puuttuu, mutta mä jaksan odottaa. Vaikka oon malttamaton sielu, mut tällä kertaa en hätiköi. Kysymys siis kuuluu: kuinka te hillitsette pentukuumetta? Ja loppuun pari pentukuvaa <3

Ongelmakoirakouluttajalle

Niin se vain on, että me lähdemme ensi tiistaina ongelmakoirakouluttajan vastaanototlle. Ei enää riitä omat keinot tuon koirien ohittamisen hoitoon. Ollaan oikeastaan otettu takapakkia ja pahasti. Viikonloppuna meni niin hermot kun ei vaan onnistuttu missään ja ihmisillekin tuo on ruvennut haukkumaan. Olen jo pitkään miettinyt ammatti apua ja nyt sitä hain. En häpeä sitä, enkä koe olevani millään tavalla huononpi koiran omistaja. Mulla vaan ei ole keinoja purkaa tuota pelkoa pois.

Ja nyt kun olen itse sairauslomalla on mulla aikaa paneutua tähän ongelmaa. Rahallisesti jouduin hakemaan avustusta toistaiseksi vanhemmilta, kun ei tuolla sairauspäivärahalla herroiksi eleillä. Onneksi he olivat ymmärtäväisiä ja tietävät Oliverin ongelman, niin auttavat meidät nyt ainakin alkuun. Hieman tässä jännittää jo mitä tästä tulee ja toivon, että hermot pysyvät koulutuksen loppuun. Harmittaa, kun hyvin alkanut ohitusharjoitus on vain mennyt pieleen. Nykyään haukutaan koirat taas kaukaa ja jos on yhtään lähempänä alkaa hirveä rähjääminen. Ei mikään haukkuminen vaan ihan suoraa huutoa. Noloa.

Mutta ehkä nyt ammattiavulla saadaan parempia tuloksia. Itse olen ainakin tekemässä 110% tuon kanssa ja enemmän, jos se niin vaatii. Jos päästään eroon tuosta haukkumisesta ja sisään ruikkimisesta (unohdin muuten mainita asiasta puhelimessa) niin tuo on mitä täydellisin koira. Niin kiltti ja leikkisä. Rakastava otus. Sen kanssa ei vaan ole kiva käydä ulkona kun pelkää kokoajan koska se haukkuu.

Se Oliverista. Porukat, joidenka luona Zedi nykyään majailee sanoivat että koirasta on tullut todella lempeä ja rauhallinen. Niin unelmakoira. Tunsin piston sydämessä. Ikävähän mulla Zediä on kovin ja tiedänhän minä kuinka ihana koira Zedi loppujen lopuksi oli. Ei vaan tullut Oliverin kanssa juttuun. Isäni myös sanoi, ettei antaisi Zediä mulle enää takaisin. Niin rakkaaksi se on perheelleni muodostunut. Olen onnellinen kun asiat menivät lopulta näin, vaikka ikävä mulla onkin. Zedi on myös käynyt eläinlääkärissä ihotulehduksen vuoksi. Sai pitkän antibiootti kuurin ja suihkuja kerran viikossa lääkeshampoolla. Tänään heillä on kontrolli aika, joten taidanpa soitella äidilleni ja kysellä miten koira voi.

Ikävintä tässä on se, että kaipaisin elämääni kääpiöpinseriä. En ole sellaista kyllä vielä aikoihin hankkimassa. Kaikkein ihanteellisinta olisi tietysti, jos pojat sietäisivät toisiaan ja saisin Zedin takaisin. Niin ei vaan koskaan tule käymään -valitettavasti.

Mutta näihin kuviin ja tunnelmiin. Blogi varmaan muuttaa tässä joku päivä uuteen osoitteeseen. Siitä ilmoittelen sitten tarkemmin.

Mäyräkoira vauvaa odotellessa...

Keksin viimeinkin keinon lievittää jatkuvaa halua puhua ja pälpättää vielä syntymättömästä koiravauvasta. Olen varannut itselleni urospennun ja pentuja odotellaan syntyväksi tammikuun lopulla. Jännitän kamalasti tuleeko sieltä minulle poikaa vai meneekö suunnitelmat uusiksi? Päivittäin käyn tarkistamassa sähköpostit jos kasvattajalta olisi tullut jotakin tietoa, ihan mistä vaan. Käyn katsomassa kuvia mäyräkoirista ja ihailen niiden luonnetta. Eläinkaupassa asioidessani katselen erilaisia hihnoja, leluja ja muita tarvikkeita, joita tulen sitten hankkimaan kun pentu varmistuu. Itselläni on ennestään ollut karkkari mäyräkoira ja kääpiöpinseri pyörii yhä kuvioissa, joten pentu panta ja hihna onneksi löytyy jo entuudestaan. Silti tarvike shoppailu on ihanaa ja yksi osa koko asiaa. Tutkia millaisesta kupista koira tulee syömään, millaisia leluja koiralle hankkii, mistä makupaloista se tykkää. Tähän shoppailuun on vielä aikaa, mutta yllättävän nopeasti sekin vielä tulee. Myös olen tehnyt jo valmiiksi sääntöjä ja kertonut ne eteenpäin, jotta vältytään niiltä ikäviltä hetkiltä kun tajutaan kahden eri henkilön opettaneen eri asioita. Kaikilla täytyy olla selkeät pelisäännöt ja kaikkien täytyy tehdä alusta alkaen selväksi mikä on sallittua ja mikä ei. Näistä kaikista asioista tulen kertoilemaan blogissa ja varmasti myös pennun ensimmäisiä viikkoja uudessa kodissa. Nyt ei kuitenkaan auta kuin odottaa...